26.5.2020

True Crime: Jennifer Panin tarina


Bich Ha (tästä eteenpäin Bich) ja Huei Hann Pan (tästä eteenpäin Hann) syntyivät molemmat Vietnamissa, mutta muuttivat myöhemmin Kanadaan. Pariskunta meni naimisiin Torontossa ja he asuivat myöhemmin Scarboroughssa. Heille syntyi kaksi lasta: Jennifer vuonna 1986 ja Felix vuonna 1989. Bich ja Hann työskentelivät molemmat autojen osia valmistavalle yritykselle nimeltä Magna International. Pariskunta teki valtavasti töitä ja säästivät niin paljon palkoistaan kuin pystyivät. Bich ja Hann haaveilivat siitä, että voisivat tarjota lapsilleen sen, mitä eivät itse saaneet omassa lapsuudessaan. Hann ja Bich onnistuivat taloutensa hoidossa niin hyvin, että vuonna 2004 he saivat ostettua ison talon hyvältä alueelta Markhamista, Ontariosta. Hann ja Bich ostivat perheelle kaksi hienoa autoa ja heillä oli hyvät säästöt pankkitileillään.

Hann ja Bich.
Kuvalähde: The Sun

Pariskunta vaati itsensä lisäksi myös lapsiltaan paljon. Bichia ja Hannia onkin kuvailtu monessa lähteessä erittäin klassiseksi esimerkiksi ”tiikerivanhemmista”, jotka vaativat lapsiltaan sekä täydellistä koulumenestystä että vapaa-ajan harrastuksista aina erinomaisia suorituksia. Jennifer pistettiin jo pienenä 4-vuotiaana pianotunneille sekä taitoluistelun pariin, jota hän treenasi useimpina päivinä viikossa. Muotoluistelu sujuikin erinomaisesti siihen asti, kun Jennifer loukkasi polvensa vakavasti.

Jenniferin koulunkäyntiä valvottiin tarkasti, ja Jennifer tuotiin ja haettiin koulusta joka päivä. Vanhemmat eivät halunneet, että Jennifer osallistuisi koulun tapahtumiin kuten tanssiaisiin eikä Jenniferillä ollut koskaan poikaystäviä ja ihan kavereitakin hänellä oli vain vähän, ja hekin vanhempien hyväksymiä. Ihan siihen saakka, kun Jennifer tuli täysi-ikäiseksi, ei hän ollut koskaan osallistunut mihinkään nuorten normaaleihin vapaa-ajan tapahtumiin, käynyt kotibileissä, juhlissa tai vaikka viettänyt kavereidensa kanssa aikaa kaverin perheen mökillä. Vanhemmat uskoivat, että tällainen toiminta voisi viedä Jenniferin keskittymisen koulunkäynnistä, eivätkä he myöskään halunneet Jenniferin saavan mahdollisuuksia tavata omanikäisiään poikia. Monien mielestä vanhempien rajoitukset olivat kuitenkin jo liian ahdistavia ja kontrolloivia.

Jennifer menestyikin koulussa vielä alaluokilla erittäin hyvin. Lukiossa arvosanat alkoivat tippumaan, ja Jenniferin keskiarvo alkoi olla lähempänä keskinkertaista. Pelätessään vanhempiensa reaktioita, Jennifer alkoi väärentää todistuksiaan, jotta pystyi esittämään, että sai edelleen pelkkää A:ta. Lukion viimeisenä vuonna Jennifer sai ilokseen tietää, että Ryersonin yliopisto halusi hänet opiskelijakseen, kunhan vaan Jennifer valmistuisi lukiosta ajallaan. Kuitenkin Jennifer ei päässyt läpi viimeistä matematiikan kurssiaan, joten hän ei tulisi valmistumaan lukiosta luokkatoveriensa tavoin. Jennifer ei mitenkään voinut kertoa tätä uutista kotonaan, joten hän edelleen esitti, että koulu sujui hyvin ja hän valmistui lukiosta.

Jenniferin vanhemmat olivatkin siinä käsityksessä, että tyttö aloittaisi yliopisto-opinnot syksyllä. Jennifer kertoi, että hänen suunnitelmissaan olisi opiskella ensiksi pari vuotta Ryersonin yliopistossa, jonka jälkeen hän siirtyisi University of Torontoon opiskelemaan farmasiaa. Vanhemmat olisivat halunneet Jenniferistä lääkärin, mutta Jennifer perusteli vanhemmilleen, että koska hän ei kestänyt esim. veren näkemistä, niin hän halusi mieluummin opiskelemaan farmasiaa. Vanhemmat hyväksyivät farmasian hyvänä toisena vaihtoehtona.

Todellisuudessa Jenniferhän ei aloittanut opintojaan yliopistossa. Jennifer kuitenkin onnistui huijaamaan vanhempiaan istumalla kahviloissa päivittäin sekä työskentelemällä ravintoloissa, jolla hän ansaitsi itselleen myös hieman rahaa. Jennifer aina silloin tällöin kertoi vanhemmilleen koulutehtävistään ja kuinka oli muka voittanut jotain palkintoja opiskellessaan. Jennifer myös kirjoitteli muistivihkoihinsa farmasian tekaistuja muistiinpanoja, joita näytti vanhemmilleen.

Jennifer.
Kuvalähde: wikipedia

Koska Jenniferin ”koulumatka” oli niin pitkä, hän välillä pyysi vanhemmiltaan lupaa yöpyä ystävänsä luona, joka asui lähempänä koulua. Tämä ystävä oli oikeasti Jenniferin poikaystävä Daniel Chi-Kwong Wong, jota Jennifer ei siis koskaan esitellyt vanhemmilleen, sillä he eivät olisi koskaan hyväksyneet tätä. Daniel oli puoliksi kiinalainen ja puoliksi filippiiniläinen, ja työskenteli pizzeriassa.

Jennifer jatkoi esitystään vuosia eteenpäin. Kun hän esitti opiskelevansa University of Torontossa, hän kertoi vanhemmilleen aloittavansa vapaaehtoistyön lastensairaalassa. Hann ja Bich olivat kuitenkin epäileväisiä, koska Jenniferillä ei koskaan näyttänyt olevan sairaalan vaatteita tai kulkukorttia kotona. Hann ja Bich saivatkin Jenniferin kaverilta selville, että Jennifer oli valehdellut heille, että oli yöpynyt kaverillaan, vaan oli oikeasti viettänyt öitään poikaystävänsä luona. Kun vanhemmat raivoissaan kertoivat asiasta Jenniferille, päättikin hän myöntää kaikki muutkin valheensa. Vanhemmat olivat todella vihaisia ja vaativat Jenniferiä käymään lukion loppuun, jotta voisi valmistua ja hakea sitten oikeasti yliopistoon. Vanhemmat myös kielsivät Jenniferiä tapaamasta poikaystäväänsä. Jennifer oli tuolloin 24-vuotias.

8.11.2010 illalla Panin perhe oli menossa yöpuulle, kunnes kolme perheelle tuntematonta miestä astuivat taloon sisään talon etuovesta. Miehillä oli käsissään aseet ja he käskivät vanhemmat olohuoneeseen heitä aseella uhaten. Yksi miehistä löysi Jenniferin ja käski tätä näyttämään, missä perhe piti rahojaan. Jennifer antoi sekä omista että vanhempiensa rahoista kaikki löytämänsä. Tämän jälkeen Jennifer sidottiin kiinni yläkerran kaiteeseen ja vanhemmat vietiin kellariin, jossa molempia ammuttiin, jonka jälkeen miehet pakenivat.

Jennifer soitti taskussaan olevalla puhelimella hätääntyneenä hätänumeroon ja kertoi tapahtuneista. Ihmeen kautta, isä-Hann oli selvinnyt ampumisesta ja ryömi ulos talosta, jonka edestä naapuri tämän löysi. Hann vietiin sairaalaan, jossa hän vaipui koomaan. Äiti-Bich kuoli heti jo kellarissa saamiinsa ampumahaavoihin.

Poliisien tullessa paikalle, he alkoivat heti kuulustella Jenniferiä. Pian poliisit huomasivat, että Jenniferin kertomuksissa oli paljon erikoisia piirteitä ja ristiriitaisuuksia. Jenniferillä ei kuulemma ollut aavistusta, miten miehet olivat päässeet sisään taloon, sillä talon ovet olivat aina lukossa, mutta murron jälkiä ei kuitenkaan löydetty. Alueella ei juuri koskaan muutenkaan tapahtunut murtoja. Jenniferin mukaan miehillä ei ollut mukanaan mitään kasseja tai reppuja, joihin olisivat ryöstösaaliin laittaneet. Lisäksi miehet jättivät paljon näkyvillä olevaa arvokasta tavaraa varastamatta, esimerkiksi Hannin Lexus-auton avaimet olivat edelleen koskemattomina pöydällä. Poliiseja lisäksi ihmetytti se, että miehet olivat kyllä yrittäneet tappaa Jenniferin vanhemmat, mutta eivät Jenniferiä.

Neljä päivää tapahtuneiden jälkeen Hann heräsi koomasta ja muisti yllättävän paljon illan tapahtumista. Hann muisti, että Jennifer oli jutellut miesten kanssa tuttavalliseen sävyyn illan aikana. Poliisit ottivat Jenniferin uudestaan kuulusteluihin ja kertoivat, että uskoivat Jenniferin olleen jotenkin tekemisissä tapauksen kanssa. Jennifer oli hätääntynyt ja lopulta kertoikin poliiseille, että hän oli itseasiassa tilannut miehet tekemään murhan, mutta hänelle itselleen. Jennifer olisi siis kuulemma halunnut kuolla ryöstön yhteydessä, koska ei jaksanut kontrolloivia vanhempiaan enää. Kuitenkin jotain meni pieleen, ja miehet tappoivatkin Jenniferin äidin ja yrittivät tappaa tämän isän. Poliisit eivät kuitenkaan uskoneet tätä selitystä.

Pian myös näiden murtomiesten henkilöllisyydet selvisivät ja ne olivat Lenford Roy Crawford, Eric Shawn Carty sekä David Mylvaganam. Jenniferin poikaystävä Daniel oli ollut suunnittelemassa tekoa ja kontaktoi kolme miestä, jotka suorittaisivat murron. Jennifer ja Daniel lupasivat kaikille miehille 10.000 dollaria sitten, kun Jennifer perisi vanhempansa heidän kuolemansa jälkeen.

Kuvalähde: thesun.co.uk

Jenniferin sekä tämän rikostoverien oikeudenkäynnissä Jenniferin puolustustiimi edelleen piti kiinni siitä, että Jenniferin oli ollut tarkoitus kuolla itse. Oikeudenkäynnissä kuitenkin selvisi, että Jennifer oli yrittänyt tapattaa isänsä jo aikaisemmin, mutta suunnitelma epäonnistui. Syyttäjä esitti myös todisteina Jenniferin ja miesten välisiä viestejä, joissa he spesifisesti sopivat Jenniferin vanhempien tappamisesta. Lisäksi isä-Hann todisti oikeudenkäynnissä tytärtään vastaan.

Jennifer sekä kolme miestä tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen, ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen ensimmäiseen 25 vuoteen. Tuomio tuli voimaan 13.12.2014. Isä-Hann ja Jenniferin veli Felix ovat katkaisseet välinsä Jenniferiin, joka istuu tuomiotaan Ontariossa naisten vankilassa.

Omia mietintöjäni

Kun aloin tutustumaan tähän tapaukseen, tuli Jenniferin nuoruudesta lukiessani mieleen sanonta ”strict parents raise the best liars”. Omasta mielestäni Jenniferin vanhempien käytös oli todellakin liian kontrolloivaa ja ahdistavaa. On täysin normaalia, että nuori ihminen haluaa käydä välillä juhlimassa, nähdä ystäviään ja seurustella, ja siltikin voi menestyä hyvin koulussa. Tottakai vanhemmat toivovat lapselleen parasta ja menestystä, mutta kyllä lapsen onnellisuudenkin pitäisi painaa vaakakupissa.

Tiukka kuri ei kuitenkaan ole missään nimessä syy tappaa toista. Jos kuitenkin pitää mielessä sen, että Jennifer oli teon aikaan jo aikuinen ja hän olisi hyvin voinut katkaista välinsä kontrolloiviin vanhempiin. Toki vuosikymmenien jatkuneen kontrollin jälkeen, se olisi varmasti ollut todella vaikeaa. Uskonkin, että tässä oli vanhemmista eroon pääsemisen lisäksi motiivina raha. Jenniferin vanhempien omaisuus oli miltei miljoona dollaria, johon Jennifer olisi päässyt käsiksi vanhempien kuoltua. Tuolla rahalla hän suunnitteli aloittavansa uuden elämän Danielin kanssa.

Kaikenkaikkiaan surullinen tapaus. Mitä te olette tästä mieltä?


Lähteet: linkki linkki

20.5.2020

True Crime: Sodderin lasten katoaminen

Etsin tämän päivän aiheeksi pitkästä aikaa jotain katoamistapausta, ja löysinkin todella kiinnostavan tapauksen historiasta.


George Sodder (alkuperäiseltä nimeltään Giorgio Soddu) syntyi Italiassa vuonna 1895 ja muutti 13-vuotiaana veljensä kanssa Amerikkaan. Jo nuoresta pojasta asti George teki paljon töitä ja aikuistuttuaan hän perusti oman kuorma-autoyrityksensä. Työskennellessään yritykselleen George tapasin tulevan vaimonsa, Jennie Ciprianin. Pariskunta teki kotinsa Feyettevilleen, jossa myös heidän ensimmäinen lapsensa syntyi vuonna 1923. Georgen yritys kasvoi huimasti ja pariskunta sai vuosien varrella vielä 9 lasta, nuoren lapsen synnyttyä vuonna 1943. 10-lapsinen perhe oli alueella arvostettu, vaikka George oli tunnettu vahvoista poliittisista mielipiteistään.

Perhe asui isossa talossa, ja tuohon aikaan kauppamiehet kävivätkin kaupustelemassa talolla eri asioita. Vuonna 1945 eräs vakuutusmyyjä ilmestyi talolle ja varoitti Georgea, että heidän talonsa oli isossa riskissä syttyä tuleen ja hänen lapsilleen tulisi käymään huonosti. George kuitenkin uskoi, että tämä johtui siitä, että vakuutusmyyjä oli harmistunut kun George oli kieltäytynyt ostamasta häneltä vakuutusta. Pian tämän jälkeen toinenkin vierailija, joka tuli hakemaan Georgelta töitä, huomautti, että talon sulakekaapit näyttivät siltä, että ne saattaisivat aiheuttaa tulipalon. George oli asiasta todella hämmentynyt, koska hän oli juuri vähän aikaa sitten asennuttanut taloon uudet sähköjohdot ja talon piti olla täysin turvallinen. Sodderin lapset kertoivat, että näkivät silloin tällöin, että jokin vieras auto oli parkkeerattu lähelle taloa, ja siellä istuvat ihmiset seurasivat, kun lapset tulivat koulusta.

Sodderin perhe juhli jouluaattoa vuonna 1945 talollaan ja paikalla oli vanhempien lisäksi heidän 9 lastaan (vanhin lapsi Joe oli tällöin armeijan palveluksessa). Vanhin tytär Marion oli ostanut nuoremmille siskoilleen uusia leluja ja 12-, 8- ja 5-vuotiaat pikkusiskot olivat leluista niin innoissaan, että pyysivät äidiltään voisivatko he valvoa hieman pidempään ja leikkiä. Kello 22 aikaan illalla äiti-Jennie sanoi, että lapset saisivat jäädä vielä leikkimään, kunhan pojat, 14-vuotias Maurice ja 9-vuotias Louis, muistaisivat käydä hakemassa lehmät ulkoa navettaan ja ruokkia kanat. Jennie ja George menivät jo nukkumaan ja ottivat perheen nuorimman, eli 2-vuotiaan Sylvian viereensä nukkumaan. Myös vanhemmat pojat, eli 23-vuotias John ja 16-vuotias George Jr. menivät aikaisin nukkumaan.

Kuitenkin kello 00:30 yöllä talon puhelin soi ja Jennie meni vastaamaan siihen. Soittaja oli tuntematon nainen, joka kyseli henkilöä jota Jennie ei tuntenut. Puhelusta kuului myös lasien kilinää ja naisen kummallista naurua, ja Jennie ilmoitti, että naisella oli luultavasti väärä numero ja lopetti puhelun. Jennie huomasi, että lapset olivat jättäneet valot päälle, Marion-tytär oli nukahtanut olohuoneen sohvalle ja Jennie oletti, että muut lapset olivat menneet huoneisiinsa nukkumaan. Jennie sulki verhot ja valot, ja palasi takaisin nukkumaan.

Noin puoli tuntia myöhemmin Jennie heräsi uudelleen ääneen, joka muistutti sitä, kuin jokin olisi osunut talon kattoon. Jennie kuitenkin nukahti pian uudelleen. Jennie heräsi noin puoli tuntia myöhemmin ja haistoi savua. Hän nousi nopeasti ja huomasi, että savu tuli Georgen työhuoneesta, joka oli jo liekeissä. Jennie herätti heti miehensä sekä viereisissä huoneissa nukkuneet poikansa. Vanhemmat sekä Marion, Sylvia, John ja George Jr pakenivat ulos talosta, samalla huutaen muita lapsia heräämään ja pakenemaan. Yläkertaan vievät rappuset olivat jo ilmiliekeissä.

Perhe yritti soittaa puhelimella apua, mutta se ei toiminut. Vanhin tytär Marion juoksi naapurin luo soittaakseen paloasemalle. Isä-George juoksi talon toiselle puolelle, jossa hän piti aina tikkaitaan – mutta jotka olivatkin mystisesti kadonneet. George alkoikin kiivetä talon seinää pitkin yläkertaan paljain jaloin, mutta kiipeäminen ei onnistunut. George ja pojat saivat idean hakea isän kuorma-autot talon sivustalle, joiden avulla he voisivat kiivetä talon vintille pelastamaan muut lapset. Kuitenkaan kumpikaan kuorma-autoista ei käynnistynyt, vaikka ne olivat toimineet normaalisti samana päivänä.
Mitään ei näyttänyt olevan tehtävissä. Sodderin perhe katsoi heidän talonsa palavan poroksi seuraavan 45 minuutin ajan, ennen kuin palokunta ehti paikalle. Tällöin talo oli kuitenkin jo romahtanut ja muuttunut palaneiksi palasiksi ja tuhkaksi.

Aamulla palomiehet tutkivat talon raunioita ja yrittivät löytää viiden lapsen ruumiita, jotka eivät pelastautuneet tulipalosta. Palomiehet eivät kuitenkaan löytäneet yhtäkään luuta tai ruumiinosaa Sodderien tontilta. Kuitenkin, palokunta oli sitä mieltä, että luultavasti lasten ruumiit olivat palaneet ja ”sulaneet” niin pahasti, ettei heitä löydetty sen takia.

Neljä päivää tulipalon jälkeen vanhemmat eivät voineet enää katsoa poroksi palanutta tonttiaan ja täyttivät tontin hiekalla, tarkoituksenaan tehdä siitä puutarha muistomerkiksi kuolleille lapsilleen. Paikallinen kuolinsyytutkija julisti seuraavana päivänä, että tulipalo oli ollut onnettomuus, joka oli johtunut vääränlaisesta sähköjohdotuksesta. Sodderin viidelle kuolleelle lapselle pidettiin hautajaiset 2.1.1946.

Lähde: truecrimefiles.com

Sodderin perhe alkoi pikkuhiljaa rakentaa elämäänsä uudestaan. He eivät kuitenkaan päässeet yli tuosta jouluyöstä, jolloin he olivat menettäneet viisi nuorta lastaan. Vanhempien mielestä oli kummallista, että tulipalo oli kuitattu niin nopeasti onnettomuudeksi ja etenkin niin, että tulipalo olisi johtunut viallisesta sähköjohdotuksesta. Tulipalon viimeisille hetkille saakka, talon jouluvalot olivat pysyneet päällä, vaikka luulisi etteivät ne olisi saaneet enää sähköä jos tulipalo olisi alkanut sähköjohdoista. Toinen kummallinen seikka oli tikkaat, jotka olivat muuten aina nojaamassa talon seinää vasten, mutta nyt olivat kadoksissa. Tikkaat löytyivät myöhemmin 23 metrin päästä pengerryksen pohjalta. Lisäksi, perhe oli olettanut, että talon puhelin ei toiminut sen takia, koska tulipalo olisi katkaissut talolle vievän puhelinlinjan. Kuitenkin selvisi, että puhelinlinja ei ollut palanut tulipalossa, vaan se oli katkaistu. Puhelinlinja sijaitsi noin 4 metrin korkeudessa pylväässä. Naapurit kertoivat poliiseille, että olivat nähneet tuntemattoman miehen hiipparoineen alueella tulipalon yönä. Mies saatiin kiinni, ja hän myönsi poliiseille, että oli katkaissut kyseisen puhelinlinjan. Miehen mukaan hänellä oli kuitenkin tarkoituksenaan katkaista naapuruston sähkön eikä puhelinlinjaa, sillä hän oli varkaissa alueella ja uskoi, ettei tällöin jäisi kiinni, jos naapuruston valot ja sähköt olisivat poissa. Mies siis pidätettiin varkaudesta, muttei tulipalon sytyttämisestä. Tämä koko kuvio on herättänyt ihmisissä aina ihmetystä, eikä tuon miehen identiteettiä ole koskaan julkistettu.

Jälkikäteen on myös ihmetelty sitä, että miten voi olla mahdollista, että tulipalo ei olisi jättänyt jälkeensä mitään jälkiä lapsista. Kuitenkin tulipalosta selvisi monia heidän kodinkoneita ja laitteita, mutta pientä osaa yhdenkään lapsen ruumiista tai luista ei löytynyt. Krematorion työntekijä kertoi Soddereille, että ihmisen luut säilyvät, vaikka niitä poltettaisiin yli tuhannessa asteessa kahden tunnin ajan, mikä on paljon pidempään ja kuumempaa kuin talon tulipalo voi olla. Lisäksi George ihmetteli, miten oli mahdollista, että hänen kaksi kuorma-autoaan, jotka eivät koskaan olleet temppuilleet, eivät juuri tuona yönä käynnistyneet.

Sodderin vanhemmat alkoivat uskoa, että heidän viisi lastaan saattoivatkin olla kaapattu tuona tulipaloyönä, ja tulipalo olisi sytytetty vain hämätäkseen sekä heitä että viranomaisia.

Lähde: bloximages

Myös muiden ihmisten havainnot tukivat vanhempien uskoa. Eräs linja-auton kuljettaja, joka oli ajanut läheltä taloa jouluyönä, kertoi nähneensä muutaman hahmon heittämässä jotain talon katolle juuri ennen tulipalon syttymistä. Eräs nainen kertoi nähneensä Sodderin viisi lasta autossa heti tulipalon jälkeen. Toinen nainen kertoi nähneensä lapset ravintolassa seuraavana aamuna aamupalalla.

Sodderit päättivät palkata yksityisetsivän. Yksityisetsivä pian selvittikin, että se mies, joka oli uhkaillut Georgea että tämän talo syttyisi vielä palamaan, oli itseasiassa mukana valamiehenä silloin, kun kuolinsyytutkija julisti koko tapauksen onnettomuudeksi. Yksityisetsivä kertoi kuolinsyytutkijalle, että perhe uskoo, että lapset olisi kidnapattu ennen tulipaloa, ja kuolinsyytutkija tunnusti, että hän itseasiassa olikin löytänyt tontilta lapsen sydämen, laittanut sen rasiaan ja haudannut sen. (???) Kun kuolinsyytutkija näytti, mihin hän oli haudannut sydämen ja yksityisetsivä vei sen hautaustoimistoon tutkittavaksi, paljastuikin se tuoreeksi naudan maksaksi, joka ei ollut edes ollut maassa kauaa. Tämä koko tapahtumasarja oli todella sekava, ja kuolinsyytutkija selittikin sen niin, että hän oli tehnyt sen, jotta Sodderin vanhemmat voisivat jo viimein hyväksyä, että lapset olivat kuolleet tulipalossa.

Etenkään isä-George ei pystynyt hyväksymään mitenkään sitä, että lapset olisivat menehtyneet tuona yönä. Hän yritti saada FBI:n ottamaan tapauksen hoitaakseen, mutta FBI näki tapauksen enemmänkin paikallisen poliisin hoidettavana. Vuonna 1949 tontille tehtiin uudet kaivaukset. Kaivauksissa löydettiin useita pieniä osia luista, jotka tutkimuksissa selvisi kuuluneen ihmiselle, luultavasti noin 16-17 –vuotiaalle. Ei kuitenkaan uskottu, että ne olisivat voineet olla kenenkään Sodderin lapsien luita, sillä vanhin kuolleista/kadonneista lapsista, Maurice, oli tulipalon aikaan vasta 14-vuotias. Tutkimuksissa lisäksi selvisi, että luut eivät olleet joutuneet kosketuksiin tulen kanssa. Luultavasti ne olivat siis kulkeutuneet tontille kaadetun hiekan mukana.

Sodderit eivät kuitenkaan vieläkään luovuttaneet. He puhuivat tapauksesta monissa medioissa, printtasivat lastensa kuvia ja tutkivat kaikkia yleisövihjeitä, jotka saivat.

Eräänä päivänä yli 20 vuotta myöhemmin, Sodderit vastaanottivat kirjeen tuntemattomalta lähettäjältä. Kirje oli osoitettu perheen äidille, ja kirjekuoren sisällä oli kuva nuoresta miehestä, joka näytti todella paljon tuona jouluyönä kadonneelta/kuolleelta Louisilta. Yksityisetsivästä huolimatta Sodderit eivät koskaan saaneet selville, kuka tuo kuvassa oleva nuori mies todellisuudessa oli. Oliko kyseinen kirje vain julmaa pilaa?
Louis lapsena, ja kirjeen mukana saatu valokuva, joka kuulemma muistutti Louisia.
 Kuvalähde: miro.medium.com

George kuoli vuonna 1969. Jennie ja selvinneet lapset jatkoivat siltikin totuuden selvittämistä. Jennie piti huolta heidän vanhan tonttinsa tilalle istutetusta puutarhasta ja piti yllään mustaa elämänsä loppuun saakka. Jennie kuoli vuonna 1989, jonka jälkeen Sodderin jo aikuiset lapset jatkoivat tapauksen selvittelyä ja puutarhan ylläpitoa.

Tämä tapaus on herättänyt etenkin Amerikassa, mutta myös maailmanlaajuisesti paljon huomiota. Jotkut uskovat, että Sodderin vanhemmat surussaan keksivät epätoivoisiakin teorioita siitä, että lapset voisivatkin olla vielä jossain elossa. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka epäilevät suuresti, että lapset olisivat oikeasti voineet kuolla tulipalossa ja heidän ruumiinsa olisivat voineet vain ”hävitä”. Surullisinta tässä kuitenkin on se, että vanhemmat joutuivat elämään lopun elämäänsä ilman varmuutta siitä, mitä heidän viidelle lapselleen oikeasti tapahtui.

Mitä te olette tästä koko tapauksesta mieltä?

Lähteet: linkki linkki
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...