22.2.2018

Ihana, kauhea kaukosuhde ja yksinäisyys

Hei ihanat! Aihe, mikä tuntuu useita teitä kiinnostavan on kaukosuhteen tilanne tällä hetkellä ja siitä saankin tasaisin väliajoin teiltä kysymyksiä ja kommentteja. Taisi olla tuossa viime vuoden puolella kun multa kysyttiin tällaista kaukosuhteen tilannekatsausta tänne blogiin, joten nyt onkin aika avata vähän ajatuksia.
Meidän kaukosuhde alkoi viime vuoden toukokuussa, kun Juuso sai työtarjouksen ulkomaille erääseen häntä kiinnostaneeseen pörssiyhtiöön. Juuso pohti tarjousta melko pitkään, kun itse taas yritin olla liikaa sanomatta juuta tai jaata, jotta mielipiteeni ei vaikuttaisi hänen päätökseensä. Juuso päätti tarttua tilaisuuteen, ja itse koin alusta alkaen, että se oli oikea ratkaisu. Kun on alle 30-vuotias ja perheetön, niin jos joskus niin nyt kannattaa tehdä rohkeampia ratkaisuja.
Näin se aika vain menee ja ihan kohta on kaukosuhdetta takana 10 kuukautta. Kesä ja alkusyksy menivät todella nopeaa vauhtia, mutta kun illat pimenivät ja kesämenot loppuivat, alkoi etäisyys tuntua kummasti pidemmältä. Kuitenkin syksy ja alkutalvikin menivät hyvin, mutta sitten, kun pitkän yhteisen joululoman jälkeen koitti tylsä tammikuu... Tammikuu ja helmikuun alku ovat olleet mulle ehdottomasti tämän ajan rankimmat. Nyt kun mietin, on vaikeaa jopa ilmaista mistä se johtui.
Tammikuu oli mulle pitkä kuukausi ja rehellisesti sanottuna mä tunsin tosi syvää yksinäisyyttä. Musta tuntui, etten kuulu mihinkään. Tunsin riittämättömyyttä ja tarkoituksettomuutta. Tätä on vaikea selittää ymmärrettävästi, kun totuushan on, että mä en ole yksinäinen, mä riitän ja mulla on tarkoitus. Mulla on ystäviä, perhe, kumppani ja työ. Vaikka näin kavereita parina päivänä viikossa, saattoi mulle silti tulla hiljaisena tiistai-iltana surumielisen yksinäinen olo. Tätä kaikkea on silloin helppo syyttävällä sormella osoittaa kaukosuhteeseen, sillä eihän mulla tuollaista oloa ole ollut, kun oon asunut Juuson kanssa.
Kuitenkin mulle, 26-vuotiaalle ihmiselle, on erittäin tärkeää, että oon oppinut nyt elämäni ensimmäistä kertaa asumaan yksin. On tärkeää tietää kokemuksen kautta, että pärjäisi täysin yksinäänkin. Ja don't get me wrong: yksin asuminen on 90% ajasta ihanaa, etenkin ihmiselle, joka nauttii itsekseen olosta, mutta tekee myös aika paljon töitä ja näkee muutamia kertoja viikossa kavereita. Silti toi vahva yksinäisyyden ja irrallisuuden tunne yllätti.
Muutamia kertoja olette kysyneet, että kauan tämä kaukosuhteemme vielä kestää. Noh, yksinkertaisesti se kestää niin kauan kun Juuso tulee takaisin Suomeen. En halua täällä puhua liikaa Juuson puolesta eikä hänen työasiansa kuulu julkiseen blogiin. Sen verran kuitenkin sanon, että Juuson työnantaja toivoisi kovasti, että hän työssään vielä pitkään viihtyisi, mutta hän on saanut kiinnostusta myös Suomen työmarkkinoiltakin. Mikä onkaan Juuson seuraava askel, niin se jää nähtäväksi. :)
Nyt on hyvä fiilis. Huomasin tammikuussa, että mulle on todella tärkeää, että on jotain kivaa mitä odottaa. Nyt on  monta kivaa juttua ja pientä reissua tulossa. Kevät tulee. Läheiset on ihania ja työ on kivaa. Mahtavia pakkaspäiviä teille. <3

19.2.2018

Erilaiset työt osa I Vanginvartijan työ

Olen aloittamassa uutta postaussarjaa, missä haastattelen ihmisiä, joilla on mielenkiintoinen ja erilainen työ. Ensimmäisenä tässä sarjassa sain kunnian haastatella sähköpostitse 25-vuotiasta naista, joka työskentelee vanginvartijana. Kiitos sinulle ihan super paljon, että sain sinut haastateltavakseni! <3
 
Sörnäisten vankila. (kuvituskuva) (kuva täältä)
Mikä on koulutuksesi ja miten päädyit työhösi?
Koulutukseltani olen rikosseuraamusalan sosionomi. Kyseisellä nimikkeellä voi opiskella vain Laurea-ammattikorkeakoulussa, mutta kyseinen tutkinto ei ole mikään ehdoton edellytys alalle tuloon. Ammattikorkeakoulua ennen olen suorittanut lukion. Tällä hetkellä työskentelen vanginvartijana.
Nykyiseen työhöni päädyin AMK:n viimeisen harjoittelun kautta. Opintoihin kuului kolme työharjoittelua, joista kaksi muuta suoritin etsivällä nuorisotyöllä ja yhdyskuntaseuraamustoimistossa avoseuraamusten parissa. Viimeisen harjoitteluni halusin suorittaa nimenomaan suljetussa vankilassa, sillä turvallisuusnäkökohdat olivat jo opiskeluaikana mielenkiinnon kohteitani. Jo harjoittelun aikana minulle selvisi, että nimenomaan vankila on se ympäristö, jossa haluan ainakin työurani alussa toimia. Sain harjoittelujakson jälkeen kesätöitä samasta laitoksesta. Muutaman määräaikaisen virkasuhteen jälkeen olen nyt vakituisessa virkasuhteessa, edelleen samassa laitoksessa.
Tällä hetkellä suoritan töiden ohella julkisoikeuden maisteriopintoja (HTM), tarkoituksenani on valita pääaineeksi rikos- ja prosessioikeus ja rikollisuuden tutkimus.

Mitä työtehtäviä vanginvartijan työhön käytännössä kuuluu?
Vanginvartijan työhön kuuluu hyvin moninaisia tehtäviä, jotka vaihtelevat vankiloittain ja vankiloiden sisällä toimipisteittäin. Vartija on vangille läheisin virkailija, joka on läsnä vangin arjessa tuomion aikana. Käytännössä vartijan työhön kuuluu päivän rutiinien pyörittäminen: osastojen avaaminen ja sulkeminen, vahvuuslaskennat, ruokailujen ja ulkoilujen valvominen, mahdolliset saatot laitoksen ulkopuolelle esimerkiksi oikeudenkäynteihin sekä niiden valvominen, ja vangin kuljettaminen myös laitoksen sisällä esimerkiksi muiden eri virkailijoiden vastaanotolle. Lisäksi vartijat tekevät myös esimerkiksi kulunvalvonta- ja valvomotyötä, jolloin kontakti vankien kanssa jää vähäisemmäksi ja valvonta laitteiden välityksellä korostuu.


Mikä työssäsi on parasta ja mikä ikävintä?
Parasta työssäni on oma vakivuoroporukka. Työnteko hitsautuu yhteen niin, että jokainen tietää mihin aikaan esimerkiksi iltaisin suoritetaan mitäkin tehtäviä. Meillä on kaikilla myös niin kummallinen huumorintaju, että huononkin päivän jälkeen iltaisin hekotetaan milloin millekkin asialle. Heikompia mitä todennäköisemmin hirvittäisi. Parhaimpiin puoliin kuuluu myös muuttuvissa ja yllättävissä tilanteissa onnistuminen. Se, että pystyy toimimaan turvallisesti ja rationaalisesti, vaikka tilanne muuttuu lennosta yllättäen.
Työni huonoja puolia on se epäsäännöllisyys. Vaikka olen käytännössä aina tehnyt vuorotöitä ja arvostan toisaalta arkivapaita yli kaiken, on vuorotyö välillä raskasta ja kuluttavaa. Jaksotyössä viikottainen työaika vaihtelee jonkin verran, joten välillä on raskaampia ja välillä helpompia viikkoja. Yksittäiset vuorot ovat myös hyvin pitkiä, mutta toisaalta juuri niillä saa kuitattua useamman peräkkäisen vapaapäivän. Vuoron jatkamisen ja ylityöpyynnöt tulevat lähes aina yllättäin, ja silloin päivät venyvät entisestään. Pitkien vuorojen vielä pidentyessä iso osa vapaapäivistä menee palautumiseen.
 

Miten vangit suhtautuvat teihin vartijoihin?
Jokainen vanki on yksilö ja suhtautuu eri tavalla vartijoihin. Suhtautuminen riippuu paljon siis vangista, mutta myös laitoksesta ja siellä työskentelevistä vartijoista. Osa suhtautuu vartijoihin kylmän viileästi hoitaen aivan pakolliset asioinnit, eikä juuri muuta.  Osa hakee varsinkin naisvartijoista ”äitihahmoa” ja jonkinlaista hyväksyntää itselleen.  Osa pyrkii keplottelemaan itselleen etuja muihin vankeihin nähden tai manipuloimaan muuten vartijoita. Osan kanssa toimiminen onnistuu hyvin niin kauan kuin toimitaan vangin mielen mukaan, mutta vastoinkäymisen tai kielteisen vastauksen kohdalla pinna palaa silmänräpäyksessä. Osa on muiden vankien läsnäollessa hyvin etäisiä, mutta yksin ollessaan saattaa avautua tai hoitaa henkilökohtaisia asioitaan hyvin avoimestikin. Osa koko elämänmittaisessa laitoskierteessä olevista ”vakioasiakkaista” morjestelee kuin vanhaa tuttua.
 
Miten itse suhtaudut vankeihin? Tuleeko sinun juteltua vankien kanssa?
Suhtaudun vankeihin hyvin neutraalisti. Pyrin olemaan viimeiseen saakka tasapuolinen kaikille vangeille: suosikkien ottamisesta seuraa vain ongelmia ja harmia. Yhden kohdalla poikkeuksen tekeminen johtaa siihen, että seuraavana päivänä muutkin ovat vaatimassa poikkeusjärjestelyjä, koska niin on jo yhden kohdalla suostuttu tekemään. Toisten kanssa tulee aina paremmin toimeen kuin toisten, mutta koska en työssäni voi valita kenen kanssa työskentelen, minun on kyettävä toimimaan kaikenlaisten vankien kanssa.
Neutraali suhtautuminen ei tietenkään sulje pois keskustelun mahdollisuutta, jos vanki haluaa omista asioistaan puhua tai asioitaan hoitaa. Keskusteluissa pyrin kuitenkin siihen, että vaikka ohjaan ja neuvon tietämykseni mukaan, olen ns. ”järjen ääni” enkä esimerkiksi myönnyttele vankia tämän vähätellessä käyttäytymistään tai rikostaan. Välillä tietysti joku saattaa haluta jutella myös aivan arkipäiväisistä asioista, kuten nyt olympialaisista. Silloin juttelen aiheesta niitä näitä työtehtävien niin salliessa.
Se, pelkäänkö vankeja tai vankilassa työskentelyä, on hyvin yleinen kysymys. En koe pelkääväni, ja mielestäni pelko myös estäisi tällaisessa ympäristössä työskentelyn. Tietysti oma ympäristönsä ja vankien taustat tulee tiedostaa, mutta omaa olemistaan ja tekemistään ei voi perustaa ensisijaisesti pelkoon tai jatkuvaan ylivalppaustilassa olemiseen. Pelko ja ylivarovaisuus myös ennen pitkää väsyttävät ja uuvuttavat. Vankilaympäristössä tottuu toimimaan, ja mitä tutumpi ympäristö ja rutiinit ovat, sitä rennommin pystyy olemaan ja toimimaan. Terve tietoisuus olosuhteista on tarpeen, mutta hysteerisyys ja säikkyminen näkyvät myös vangille ulospäin, enkä koe tällaisen olevan toivottavaa.

 

Minkälaisia ongelmatilanteita kohtaat työssäsi? Oletko ikinä kokenut olosi uhatuksi?
Jokapäiväisiä ongelmatilanteita ovat esimerkiksi ulkomaalaistaustaisten vankien lisääntyessä yhteisen kielen puuttuminen. Tulkkia on mahdollista käyttää esimerkiksi rangaistusajan suunnitelmaa tehtäessä ja tuomioita tiedoksi annettaessa, mutta arkea on välillä pyöritettävä niin viittoen, piirtäen kuin Google Translatea käyttäen.
Ongelmallista on myös mielenterveysongelmista tai esimerkiksi delirium-kohtauksesta kärsivien vankien kanssa toimiminen. Toisaalta harhoihin ei tulisi lähteä mukaan, mutta toisaalta harhan vastustaminen monesti ärsyttää ja kiihdyttää vankia, jolloin monesti seuraa enemmän ongelmia kuin harhan osittaisesta myötäilemisestä.
En ole koskaan kokenut työssäni fyysistä uhkaa. Minulle on huudettu ja olen itse joutunut sanallisesti käskyttämään vankia, mutta en ole kokenut näissäkään tilanteissa esimerkiksi fyysistä uhkaa. Tilanteissa, joissa vanki korottaa ääntään ja joudun itse toimimaan samoin, varaudun kuitenkin jo ajatuksen tasolla siihen, miten itse seuraavaksi toimin, jos vanki esimerkiksi lähtee tulemaan uhkaavasti kohti. Mihin väistän tehdäkseni itselle tilaa toimia? Voinko hälyttää ensin apua vai täytyykö minun päästä pois tilanteesta voidakseni toimia niin turvallisesti?
 

Koska olet nainen, kohtaatko erilaisia haasteita kuin esimerkiksi mieskollegasi?
Naisvartijana olemisessa on puolensa ja puolensa: joissain tilanteissa on helpompaa, toisaalta joissain tilanteissa vaikeampaa. Esimerkiksi erilaista läppää vankien puolelta saattaa lentää helpommin, samoin tytöttelyä tai nimestä väännettyjä ”lempinimiä”. Tällaiset kuittaan usein toteamalla, että olen vartija siinä missä kaikki muutkin, ja minua puhutellaan joko sillä nimikkeellä tai sukunimelläni.
Toisaalta ainakin osa vangeista tietyllä tavalla ”kunnioittaa” enemmän naisvartijoita ja joissain asioissa saattaa helpommin uskoa, kun vartija on nainen. Toisille naisvartija on punainen vaate, mutta osalle taas naisvartijan huomautus/tiukempi sanominen ei nostata vastaavaa kiukkua kuin miesvartijan sanomana. Uuden vangin kohdalla tämä on aina arvoitus, mikä entisestään korostaa aiemmin mainitsemaani pyrkimystä neutraaliuteen.
 
Onko vangeilla vapautuminen mielessä? Mitä huolenaiheita vapautuminen aiheuttaa vangeissa?
Jokainen vanki varmasti miettii vapautumista. Se kun tuppaa tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. Osa selvästi jännittää vapautumista, ja muuttuu vaisummaksi vapautumisen lähentyessä.  Vangin leima on vahva, ja valitettavasti se myös estää tai ainakin vaikeuttaa siviilissä monia asioita. Myös sellaisia, joihin vapautuneet ovat täysin oikeutettuja. Monen vangin puheissa siviiliin sopeudutaan aivan kuten vankilaankin. Onhan maailma aivan erilainen. Vankilassa sellin ovi avataan ja ilmoitetaan, milloin ruoka on tarjolla. Osastoilla on päiväjärjestys, jossa on tarkat ajat esimerkiksi illan viimeiselle sulkemiselle ja osastoittain esimerkiksi punttisalille ja muulle liikunnalle. Halutessaan asioida virkailijan kanssa vanki laittaa hänelle asiointilomakkeen, jonka välityksellä virkailija myös ilmoittaa hänelle asiointiajan. Joissain laitoksissa virkailija myös muistuttaa vankia ajasta tai jopa hakee tämän suoraan sellistä, mikäli aika on päässyt unohtumaan. Sairaanhoitajalle pääsee hyvin nopeasti, paljon nopeammin kuin siviilissä. Muurin ulkopuolella kaikki tämä on vangin itsensä hoidettavana. Laitosympäristö valitettavasti aina passivoi, ainakin hyvin isoa osaa. Itsensä ja omien asioiden lisäksi on vielä kyettävä kohtaamaan perhe, mahdollinen kumppani, kaverit ja ylipäätään muut ihmiset ja muu yhteiskunta. Sellaiselle, jolle jo pelkkä säännöllinen elämänrytmi on haaste, siviiliin siirtyminen on todellista sopeutumista. Vahva yhteiskunnasta päin tuleva ennakkoluulo ja leima eivät ainakaan helpota tätä sopeutumista.
 

Mitä yleisiä, virheellisiä ennakkokäsityksiä monilla on työstäsi ja vankilasta yleensä?
Monella tuntuu olevan Suomen vankiloista käsitys, joka pohjautuu amerikkalaisiin vankilaelokuviin. Yleinen harhakäsitys on, että vartijat ovat hampaisiin asti aseistettuja ja kulkevat päivittäin aseiden kanssa käytävillä ja että päivittäiset fyysiset konfliktit niin vankien ja vartijoiden, kuin vankienkin välillä ovat normaalia arkea. Toisaalta toinen ääripää on juuri tämä jäljempänä käsiteltävä käsitys ”pelataan pleikkaa ja maataan sellissä”.
Monesti minulta kysytään myös noista jo puheena olleista peloista ja oletetaan, että olen jonkin sortin superhuman. Oikeasti olen aivan tavallinen tallaaja, joka nyt vain on valinnut työympäristökseen tämän. En yritä väittää, että tämä sopii kaikille, sillä ei mikään ammatti toimi niin. Itse en esimerkiksi voisi kuvitella olevani vaikkapa eläinlääkäri tai opettaja.
Toinen yleinen harhakäsitys on, että vankila on jonkinlainen ”ihmeparantola”, jossa kaikista rikollisista tehdään nuhteettomia kansalaisia. Jos vanki uusii rikoksensa ja joutuu uudelleen vankilaan, on seuraamusjärjestelmä epäonnistunut toiminnassaan ja työntekijät työssään. Tosiasiassa kuitenkaan ketään ei voi pakottaa tekemään muutosta ja esimerkiksi raitistumaan tai rikoksia. Muutos lähtee aina yksilöstä itsestään. Muutos on myös vaiheittainen tapahtuma, jossa tulee takapakkeja ja myös muutostahto horjuu ajoittain. Toiset kykenevät muuttumaan päätöksen tehtyään yhdessä yössä, mutta toisilla prosessi voi viedä vuosiakin päätöksen syntymisestä. Vankiloissa tehtävää kuntouttavaa työtä ei voida tuloksellisuudessa mitata samoin kuin vaikkapa myyntityössä. Tämän vuoksi myös seuraamusjärjestelmän ”tehokkuutta” on vaikea mitata, määritellä ja seurata, ja esimerkiksi mediassa näkee usein turhan suoraviivaisesti vedettyjä johtopäätöksiä asioiden syistä, seurauksista ja kausaalisuhteista.

 
Suomen oikeusjärjestelmää ja kriminaalihuoltoa on usein kritisoitu siitä, että tuomiot ovat liian lyhyitä ja vankiloissa ollessa vangit ”pelaavat pleikkaa ja makaavat laakereillaan”. Pakko kysyä vanginvartijalta, mikä on oma mielipiteesi tästä?

Tämä tuntuu olevan jo lähes kestosuosikkiaihe. Äskeisessä kysymyksessä olikin jo puhetta muutoksesta, se on tälle kysymykselle ihan hyvä pohjustus.
Jokaiselle vangille laaditaan rangaistusajan suunnitelma, jossa määritellään vangin kanssa työstettäviä aiheita, esimerkiksi näitä voivat olla päihteidenkäyttö, rikokset, työ, perhesuhteet ja kouluttautuminen. Rangaistusajan suunnitelman laatiminen ei kuitenkaan vielä tarkoita, että vanki todellisuudessa toimii näiden määriteltyjen aihealueiden käsittelemiseksi ja tavoitteiden täyttämiseksi. Vankilan sosiaali- ja päihdeohjaajat tapaavat vankia kartoittaakseen tämän tarpeet sekä asiat, joita vanki on halukas käsittelemään virkailijan vastaanotolla. Jos vangilla ei kuitenkaan ole halua keskustella ja käsitellä omia asioitaan, ei häntä voida siihen pakottaa. Työskentely saattaa keskittyä myös hyvin pintapuolisiin käytännön asioihin, esimerkiksi asunnon hankkimiseen ennen vapautumista tai toimeentulotukihakemuksen täyttämiseen. Tärkeitä ehdottomasti nämäkin, mutta eivät vielä avaa niitä vangin elämän solmukohtia. Loppukädessä vanki itse valitsee mitä asioita hän vankeusaikana työstää, vai työstääkö ollenkaan. Jos siis vanki Suomessa haluaa pelata sellissään pleikkaa ja maata laakereillaan, hänellä on mahdollisuus näin toimia. Motivoida voidaan loputtomasti, mutta pakottaa ei voida yhtäkään. Yleisesti voi kuitenkin sanoa, että harva vanki haluaa vain maata laakereillaan. Useimmat haluavat mukaan vankilan työtoimintaan tai esimerkiksi opiskella vankeusaikanaan, minkä itse ainakin näen pelkkänä positiivisena asiana.
 
Tuomioiden pituuteenhan emme täällä täytäntöönpanon puolella voi vaikuttaa, vaan asia on lainsäätäjien ja tuomioistuinten oikeuskäytännön varassa. Olen samaa mieltä siitä, että henkeen ja terveyteen kohdistuvien rikosten tuomiot ovat suhteessa hyvin lyhyitä ja sotivat yleistä oikeustajua vastaan. Pyrin itse kuitenkin asennoitumaan aiheeseen raa’an faktan valossa: tutkimuksin on todettu, että pitkät tuomiot eivät korreloi esimerkiksi vähentyvän rikollisuuden tai pienentyvien rikoksenuusintaprosenttien kanssa.
Vastaan siis poliittisesti korrektisti, että asiat eivät ole yksiselitteisiä. Rikollisuus on myös ikiaikainen ja tämän hetken käsityksen mukaan suhteellisen pysyvä ilmiö, joten jos sen torjumiseksi, ehkäisemiseksi tai poistamiseksi olisi keksitty jokin keino, sellainen olisi varmasti jo saatu edes auttavasti vireille. Vankilassa työskentelyä kehitetään jatkuvasti ja tämän hetken näkemys on, että kuntouttava tuki ja avoimemmat seuraamusolosuhteet auttavat rikollisuudesta irrottautumisesta.
---
 
Suurkiitos vielä, että sain haastatella sinua tähän sarjaan!

Jos sinua itseäsi kiinnostaa kertoa omasta erilaisesta ja mielenkiintoisesta työstäsi, tai sinulla on joku tuttavasi mielessä, pyydän laittamaan minulle sähköpostia osoitteeseen kissesvilma@gmail.com, niin jutellaan lisää. Ihanaa viikkoa kaikille! <3

12.2.2018

Fiiliksiä talvipäivänä





Ensinnäkin, mitä isoin kiitos kommenteistanne mitä olitte laittaneet viime postaukseeni. <3 Oon ihan hämmentynyt aina siitä, miten vilpittömän ihania ja kilttejä ihmisiä siellä on! Sinne kommenttiosioon taisi tulla kommentti tai toinenkin, että ilkeille ihmisille ja nettikeskusteluille ei saisi antaa enempää huomiota. Olen toisaalta täysin samaa mieltä, mutta toisaalta mielestäni tietyistä asioista on tärkeää puhua. Toki tein postauksen myös hieman huumorimielessä, sillä mistään törkeästä tai loukkaavasta ei nyt ollut kyse. Huomasin kuitenkin, että itseni lisäksi myös muutamat teistä siellä saivat edes pienet naurut aikaiseksi :)
 
Mutta asiasta kukkaruukkuun: mulla on niiiiiin hyvä fiilis nyt. Juuso on nyt Suomessa yli viikon ja meillä on tosi kivoja suunnitelmia ja luvassa on etenkin yhteistä aikaa. Me ollaan nähty viimeksi 5 viikkoa sitten ja pakko myöntää, että tää tammi-helmikuu on ollut ehkä rankin kausi tän kaukosuhteen aikana, etenkin mulle. Tammikuu tuntui valtavan pitkältä kuukaudelta ja mulla on ollut tosi paljon töitä. Syksyllä aikataulut antoivat sen verran kivasti periksi, että pystyttiin nähdä noin 3-4 viikon välein. Nyt alkukeväästä näkemisten välit väkisin venähtää, kun molemmilla on niin paljon kaikkea ja viikonloputkin täyttyvät ohjelmasta.




Eilen laskiaissunnuntain kunniaksi meidän oli pakko käydä syömässä laskiaispullat! Mä en välitä oikein mistään leivonnaisista tai oikeastaan mistään muista juhlapyhien herkuista (esim runebergintortut, mämmi, piparit jne) mutta laskiaispulla mansikkahillolla on mun suuri herkku. Me suunnattiin tohon meidän lähelle Ekbergille, missä on kyllä oma tunnelmansa ja pöytiintarjoilu, mikä on kyllä kivaa vaihtelua muihin kahviloihin verrattuna.

Tällä viikolla on siis tiedossa töitä, ystävien näkemistä ja tätä harvinaista herkkua eli yhteistä aikaa. Voin ihan häpeilemättä ilmoittaa, että meillä on jopa parit treffit sovittuna, onhan tällä viikolla ystävänpäiväkin!! Mitäs suunnitelmia teillä on tähän viikkoon ? :)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...