26.7.2017

Yksin asumisesta



Olen maininnutkin täällä pariin otteeseen, että voisin kirjoittaa hieman yksin asumisesta ja kaukosuhteessa elämisestä. Tämä postaus käsittelee näistä nyt tuota ensimmäistä. Yksin asuminen on varmasti teille monille ihan tuttu juttu, mutta itselleni se on ollut iso muutos.

Olen siis 25-vuotias ja asun nyt ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Monet omanikäiseni ovat ainakin hetken asuneet yksin tai asuvat vielä tälläkin hetkellä. Itse muutin suoraan 19-vuotiaana vanhempieni luota ulkomaille asumaan, jossa muutin yhteen poikaystäväni kanssa. Siitä lähtien on ollut vain luonnollista, että yhdessä asutaan, vaikka kaupunki ja maa muuttuisikin.

Kun keväällä sain tietää Juusolle tarjotusta työmahdollisuudesta ulkomailla, meni ajatukset alussa täysin niihin käytännön asioihin. En siis aluksi oikeastaan uhrannut ajatustakaan sille, että kohta jäisin yksin asumaan tänne Suomeen. Vasta oikeastaan muutamia päiviä ennen Juuson lähtöä hänen pakatessaan kävimme keskustelua siitä, että mitä hyllyjä hän aikoi tyhjentää ja Juuso vitsaili, että nyt on vaatekaapissa paljon enemmän tilaa mulle. Silloin oikeasti tajusin, että viiden vuoden yhdessäasumisen jälkeen tämä nyt ihan totta tapahtuu.

Yksin asumiseen suhtauduin ja olen tähänkin päivään asti suhtautunut todella positiivisesti. Olen aina ajatellut, että olisi kiva kokeilla yksin asumista, mutta siihen ei ole oikeastaan tarjoutunut sellaista "luonnollista syytä". Nyt voin sanoa, että yksin asumisessa on puolensa. Siinä on todellakin jotain aika kivaa, kun voi tehdä monia asioita ihan vain oman mielensä mukaan. Usein toisen kanssa asuessa täytyy ruokaostoksien ja vaikka leffojen suhteen tehdä kompromisseja, niin onhan se nyt aika kiva kun kaiken voi päättää pelkästään itselleen.

Mä oon aina viihtynyt tosi hyvin omissa oloissani. Mä teen välillä aika pitkiä työpäiviä ja tapaan kavereitani, joten pitkän päivän jälkeen on niin ihanaa, kun voi sen loppuillan olla ihan yksinään kotona. On myös kiva kutsua tyttöjä kylään, kun ei tarvitse ottaa huomioon ketään muuta :D



Toisaalta, koti on juuri se paikka missä mulla tulee ikävä Juusoa. Kaikki siellä muistuttaa hänestä ja meidän arki-illoista yhdessä. Nyt kun hän on poissa, oon huomannut myös, kuinka paljon Juuso teki meillä kotona. Mulla on nyt niin paljon enemmän hommaa! :D Puhumattakaan ruokaostoksien tekemisestä tai niiden raahaamisesta yksin kotiin.. Vaikka viihdyn yksin, onhan jotkut arki-illat ja sunnuntait aika hitaita. Kavereille voi tietenkin aina soitella ja sopia näkemistä, mutta joskus sitä olisi kiva ihan vaan olla. Sellainen läsnäolo ja kotona oleskelun ihanuus on otettu aika itsestäänselvyytenä viime vuosina. Monesti mulla on myös sellainen olo, että olisipa kiva vaan mennä vähän kävelemään Kaivariin, mutten jaksa lähteä yksin. Juuso on juuri sellainen, että jos mainitsen jostain, niin se innostuu kaikesta ja tartuttaa sen muhunkin. :D 

Tosiaan tässä tilanteessa on puolensa, mutta tähän mennessä on kaikki mennyt oikein hyvin. Jos en seurustelisi, nauttisin yksin asumisesta vielä enemmän. Nyt oikeastaan siinä ainoat huonot puolet liittyvät etäsuhteeseen ja toisen ikävöintiin. Jos olisin sinkku, en todellakaan muuttaisi hirveällä vauhdilla jonkun kanssa yhteen, jottei tarvisi olla yksin. Jokaisen täytyy pystyä asumaan yksin, jos elämäntilanne siitä joskus vaatisikin.

Asutteko te tai oletteko asuneet joskus yksin? Mitä se on sujunut?

12 kommenttia:

  1. Mä en ole ikinä asunut yksin, mun kotikoti tosin on sen verran iso, että vaikka oli kaikki perheenjäsenet kotona samaan aikaan, ei kenestäkään kuullut mitään ääntä - paitsi jos joku kaatui vaikka ryminällä rappusissa.
    Ihan vahingossa muutin mieheni kanssa yhteen n.3kk seurustelun jälkeen - ei tainnut mennä niinkään kauaa. Hiljalleen huomasin viettäväni enemmän aikaa hänen kanssaan ja yhtäkkiä olinkin hänen luonaan täyspäiväisesti.
    Nykyään meillä on omistusasunto, joten toivon että ei tarvitse muuttaa yksin mihinkään. Elämä tuntuu juuri nyt sopivalta, eihän sitä tosin tiedä, vaikka joskus töiden perässä pitäisi muuttaa toiseen kaupunkiin, mutta nautin elämästäni nyt näin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Awww! En kestä, ihana pieni "tarina" :) kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Muutin muutama vuosi sitten asumaan ensimmäistä kertaa yksin erottuani poikaystävästäni. Täytyy sanoa, että asuminen vaan itsensä kanssa on aika kivaa. Voi vaikka soittaa pianoa neljä tuntia, eikä ketään haittaa (naapureita mahdollisesti) ja majoittaa sohvasurffareita, jos aika käy pitkäksi. Ja sen jo mainitsitkin, että voi kutsua kavereita, eikä tarvitse kysellä muiden mielipiteitä. :)
    - Riikka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ihan totta, molemmissa todellakin omat hyvät puolensa! :)

      Poista
  3. Ihanat kuvat tässä postauksessa <3

    VastaaPoista
  4. Oon asunut 10v yksin ja 2 v miehen kanssa :D Siitä tosin jo monta vuotta, joten kyllähän sitä välillä tulee mietittyä että olis kiva asua taas jonkun kanssa. Puolensa toki molemmissa mutta ihanaa olis joka aamu herätä jonkun vierestä ja jakaa kotitöitä ja muuta, löhöillä vaan sohvalla jonkun kanssa eikä olla aina yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä just!! Ne arkiset pikkuhetket ovat parhaita jaettuna. Mutta niinkuin sanoitkin, puolensa molemmissa :)

      Poista
  5. Yksin asuminen on ihanaa :-) mutta oikean ihmisen kanssa yhdessä asuminen voi olla jopa ihanempaa!

    VastaaPoista
  6. Olipas kiva teksti, hyvää pohdintaa! Mä muutin ite 16-vuotiaana pois kotoa Turusta Rovaniemelle, eli kirjaimellisesti toiselle puolelle Suomea opiskelemaan. Silloin asuin eri soluissa 20-vuotiaaksi asti, jolloin pääsin muuttamaan yksin omaan kämppään. Ja voi vitsit, mä rakastan yksin asumista! On siinä toki puolensakin, että on kämppiksistä seuraa halutessaan, mut mun mielestä on vaan vielä kivempi mennä sellasella kotini on linnani -mentaliteetilla ja olla muiden ihmisten seurassa täällä vaan, jos ite niin haluan, haha. Viime kesän tosin jaoin mielelläni huoneen kaverin kanssa kun olin ulkomailla, että pysty jakamaan joka ilta ajatuksiaan. Vaihdossa ollessa taas aloin jo vähän kyllästymään kämppistelyyn, ja kun olin jo niin monta vuotta asunut yksin niin Suomeen palatessa oma yksityinen kämppä oli kyllä taas ku pala taivasta :D Mut ymmärrän, että sulla tilanne tuntuu erilaiselta myös siksi, että oot tottunut jo asumaan poikaystävän kanssa yhdessä ja nyt elämäntilanne muuttuukin täysin. Mä en oo ikinä poikakaverien kanssa päässyt avoliittoon asti, mut joku päivä saan senkin kokemuksen toivottavasti :) Mun mielestä on kuitenkin tärkeetä jokaselle asua hetki elämästään yksin, siinä oppii yllättävän paljon asioita.

    https://laura-linnea.blogspot.se/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vautsi! Mä en ikinä oo asunut solussa saatikka sitten kaverin kanssa, että toi on ollut varmaan aikamoinen kokemus. Kavereiden kanssa asumisessa on varmasti myös puolensa! Mä oon aina jotenkin ajatellut, etten voisi asua kavereiden kanssa, vaan aina joko yksin tai kumppanin kanssa. Sellaista kämppis-tilannetta ei tosin ole ikinä tullut eteenkään. Sä oot täysin oikeassa siitä, että jokaisen on tärkeää asua joskus hetki yksin, siinä oppii itestään ja itsenäistyy hurjasti. :)

      Poista

I'M HAPPY TO HEAR YOUR COMMENTS!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...